Leiväntekijät

Niihin aikoihin, kun ajatus yhteenliittymisestä alkoi viritä
helsinkiläisten leipurityöläisten mielissä, elettiin 1880-luvun viime vuosia.
Helsingissä toimi noin 85 leipomoa ja niissä työskenteli likimain 250 työntekijää.
Perinteisten ammattileipomoiden rinnalla olivat lisääntyneet
opinkäymättömien naisten pitämät ”kotileipomot”.
Kaikki leipomatyö tehtiin lihasvoimin. Työtä helpottavia koneita tai laitteita
ei ollut, joten oli leipomahomma perin raskasta. Ja se oli kahta raskaampaa,
koska työtä tehtiin öin ja päivin ja melkein vuoden jokaisena päivänä.
Leivintupa oli useimmin kuuma ja kostea kellarihuone. Sen peräseinällä
korvensi kivinen uuni eli pätsi, joka piti kuumentaa puilla
useamman kerran vuorokauden aikana. Vähäistä valoa pidettiin

kynttilöillä tai käryisällä öljylyhdyllä.

Palkka oli oppipojalla vähäinen, kisälli tienasi jonkun markan viikoittain.
Mestariltaan he saivat ylöspidon: siis asunnon ohella ruoan ja ehkä jonkun
työvaatteenkin. Omaa kotia ei monellakaan ollut, vaan asuttiin
siinä sijassa, jonka mestari oli asunnoksi osoittanut.
Työnantajan isäntävalta oli ehdoton ja kuri kova.

Mutta historian ratas pyöri nyt vilkkaasti: teollinen vallankumous mullisti
tuotannon ja työnteon järjestelmät, syntyi kapitalistinen tuotantotapa
ja sen tärkein voima, teollisen ajan työväenluokka.
Uusi tuotantotapa kouri myös leipuriammattilaisten työ- ja elinoloja,
vaikka leipomoissa käsityö säilyi pitkään vallitsevana.
Helsingin kaupunki kasvoi kohisten. Konevoimaa
käyttäviä tehtaita ja verstaita syntyi Siltasaareen ja Sörnäisten rantaan.
Maaseudulta kulki muuttovirta kun puutteen piinaama tilaton köyhälistö
etsi leveämpää leipää uusista kaupunkielinkeinoista.
Helsingin leipomotyöväen tarinan taustaksi tarkastelemme
ensiksi ammattiosaston ”esihistoriaa”: käsityöläistä tuotantotapaa

ja Helsingin leipurien ammattikuntaa, jonka puitteissa leipurityöläiset aher-
sivat. Noilta ajoilta periytyvät monet työelämän käytännöt, jotka jäivät elämään

kaupungin leivintuvissa pitkään – ja elävät ehkä osin vieläkin.
Esihistorian jälkeen seuraamme leipomotyöläisten järjestymistä ja heidän
130-vuotista taivaltaan läpi historian myrskyjen. Tarina on jaoteltu suurten
käänteiden rajaamaan neljään ajanjaksoon. Niistä ensimmäinen käsittää
ammattiosaston perustamisen ja sen kuohuvat alkuajat
huipentuen Suomen työväen vallankumoukseen 1918.
Sitä seuraa maailmansotien välinen kausi (1919–1948), jota leimaa
oikeistoterrori, onnettomat sodat ja työväen uusi nousu.
Kolmas jakso kattaa työväen ”kultaiset vuodet” (1949–1988),
ja neljäs laman, oikeistokäänteen, globalisaation ja
rahavallan esiinmarssin (1991–2018).
Kullakin jaksolla tarkastellemme leipurityöläisten
ammatillista toimintaa sekä työ- ja elinolojen kehitystä yhteiskunnan
ja leipomoelinkeinon asettamissa kehyksissä.